Surullisen viikonlopun jäljiltä olo on edelleen aika jäätävä. Välillä tuntuu, et kävelee tuolla ulkona ihan zombina ja ajatukset ei meinaa pysyy kasassa sit millään. Aamulla sängystä ylös pääseminen ei oo ongelma ja aamulenkit ja ylipäätään treenit luistaa lähes normaalisti. Salilla käyminen on mulle ehkä parasta terapiaa tällasina inhottavina ja haastavina aikoina. Tuntuu niin rentouttavalta heti töiden jälkeen kiirehtii pumpille, rehkii sydämen pohjasta ja illalla vetäytyy kotiin sohvalle lämpimän peiton alle. Päivä kerrallaan parempaa kohti, niinhän se menee että elämä voittaa.
Ukin poismeno kolautti tosi raskaasti. Vaikka Ukki viettikin jo hetken aikaa sairaalassa, niin tää tapahtu niin yllättäen ja äkkiä. Eihän näihin oikein koskaan osaa mitenkään päin varautua. Välillä tuntuu et kaikki on ihan fine, mut sit on kans se toinen puoli, kun kaikki kaatuu päälle ja jo pelkkä Yrjönkadun tieviitan näkeminen työmatkalla saa kyyneleen silmään. Iltasin nukkumaan menessä muistot vilisee mielessä ja tulee hymyiltyy ja itkettyy samanaikasesti. Sekavaa.
Ukki oli mulle tosi läheinen, varsinkin nyt tässä vähän vanhemmalla iällä. En ikinä tuu esimerkiks unohtaa sitä, et miten onnelliseks Ukki sai mut joka kerta, kun se soitti mulle sillon kun olin Tallinnassa. Välillä musta tuntu tosi yksinäiseltä siellä ja koti-ikävä paino aika rankasti, mut sit kun iloinen ja hymyilevä Ukki soitti ja kyseli kuulumisia, niin tuli heti paljon parempi olo. Itekkin tuli soiteltua takasin ja nyt ei pieni mieli voi vaan millään uskoo sitä, et enää se ei oo mahdollista. Onneks muistot ei katoo koskaan, vaikka ikävä painaakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti