RV 40

Tänään olis vielä 3 päivää laskettuun aikaan ja mä oon jo oikeestaan menettänyt toivoni, et tää pieni lähtis ihan ominpäin syntymään. Rehellisesti sanottuna alkaa puskee sellanen epäonnistumisen tunne päälle, kun mun kroppa ei oo vieläkään osannut käynnistää tätä synnytystä. Nyt ne mun edellisessä postauksessa mainitsemat hyvät yöunet on kadonnut kun tuhka tuuleen, eikä tästä jaksamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Viime maanantaina mulla oli neuvola ja siellä sit yhtäkkiä purkautu kaikki nää kärsimättömät ja kamalat tuntemukset neuvolatädin niskaan, joka otti mut sit kyllä tosissaan ja kuunteli aidosti. Tuli oikeesti sellanen olo, et joku välittää eikä vaan hyssyttele, et ei sinne kohtuun oo kukaan vielä jäänyt ja kyllä se sieltä vielä tulee. Mitä jos ei tulekkaan? Mua suorastaan kauhistuttaa elää kaks viikkoa yliaikaa tän alakuloisuuden ja tunnemyrskyn keskellä, varsinkin kun ei oo mitään takeita siitä, että se synnytys siltikään käynnistyisi itsestään. Tää loppuaika ei oo oikeesti ollut mulle henkisesti helppoa, niin kun ei varmasti myöskään tolle mun toiselle puoliskolle. Hyvin se kuitenkin jaksaa tsemppaa ja tukea ja oon siitä todellakin kiitollinen.

Maanantaisen avautumissession jälkeen sain verenpainemittarin kotiin ja mulle tehtiin lähete äitipolille. Verenpaineet on nyt tän viikon ajan suurimmalta osin pysyneet kurissa, paria hassua alapaineen heittoa lukuunottamatta. Jotenkin tää jatkuva tilanteen kehittymisen seurailu saa mut stressaantumaan ihan älyttömästi. Tiedän ettei varmasti olis hyvä ollenkaan tässä tilanteessa, mut en vaan oo osannut löytää sitä "cool as cucumber" -olotilaa tän kaiken keskellä.

Väsy, mutta onneksi on Mölli olemassa. <3

Polin puolella oon joutunut/päässyt vierailemaan kahteen otteeseen tällä viikolla. Ekalla kerralla kävin kun mun housuihin lorahti reilusti jotain nestettä ja piti käydä varmistamassa ettei se vaan ollut lapsivettä. Jotain muuta se kuitenkin oli, mut siinä käyrillä maatessani pari kätilöä sanoi sen käyrän olevan "nuivaa", joten jouduin olemaan siellä vähän yli tunnin. Mehua juomalla saatiin sit vauvaan enempi liikettä ja pääsin kotiin. Seuraavana päivänä mulla oli ihan varattu aika kätilön ja lääkärin juttusille, jossa pääsin purkamaan lisää näitä mun tuntemuksia. Käyrillä maattiin taas tovi ja vauvan vointia tsekattiin ultran voimin. Painoarvioksi meidän poika sai 3843g ja yllättäen hänellä onkin hiuksia päässä. :) Lisäksi ronkkimalla yritettiin saada supistuksia tulemaan ja saa nyt nähdä, että oliko siitä mitään hyötyä. Maanantaina katsotaan tilannetta sitten neuvolassa uudestaan.

En edes haluu tietää, et millanen show sunnuntaina tulee olemaan jos tää vauva on edelleenkin mun sisällä. "Joko vauva antaa merkkejä syntymästään?" -kyselyiltä ei varmasti voi välttyä, mut pakko kyl myöntää, et ei ne ainakaan mun oloani yhtään paranna. Päinvastoin. Toivossa on kuitenkin hyvä elää, joten katsotaan, että mitä nää seuraavat kolme päivää tuo tullessaan. Ihmettä odotellessa, eikai tässä nyt muukaan auta. Palaillaan taas paremmalla ajalla, me lähdetään nyt Robertin kans piristysreissulle Ikeaan. Adios!