Alotin mun uudet työt maanantaina ja kestin sitä ruhtinaalliset 9,5 tuntia, jonka jälkeen päässä vaan napsahti ja oli pakko lähtee kävelemään. Heti tokana aamuna menin töihin naama väärinpäin itku kurkussa ja seuraavan 2,5 tunnin aikana asiakkaatkin alko jo varmasti kuulemaan mun äänestä, et nyt ei oo kaikki muumit siellä laaksossa. Ekalla tauolla mun oli sitten pakko ilmottaa meidän myyntipäällikölle, et haluun lopettaa. Mulle tarjottiin vielä uusia myytäviä tuotteita, mut ongelma ei tosiaan ollu ne kivat tuotteet vaan se itse työ. Tän kokemuksen jälkeen voin käsi sydämellä sanoa, että puhenlinmyynti ei oo mua varten. Myönnän kyllä, että tein tän päätöksen melko äkkipikasesti ja ehkä en antanut sille työlle mahollisuutta, mut nyt jälkeen päin ajateltuna tää oli tosi hyvä ratkasu. Oon vähän tällanen itkupilli ja homma ei vaan millään luonnistunut multa, joten parempi näin.
Eilen kävin työkkärissä ja nyt alan ettimään jotain mulle sopivampaa. Lähtö Tumlarelta oli sittenkin aika kova pala mulle ja tuntuu siltä, että mikään muu työ ei kiinnosta. Ihan kun oisin pudonnu jonkun kuilun pohjalle, josta nouseminen ei ees jaksa kiinnostaa. Nyt pitäis vaan saada itteensä niskasta kiinni ja yrittää kaikkensa toivoen, että palaset loksahtaa paikoilleen. Asioilla on aina tapana järjestyy, joten minähän en luovuta...
 |
| Onneks nää kaverit pitää mulle seuraa samalla kun väännän uutta CV:tä ja haen töitä. Kissat piristää aina pahempaakin päivää! <3 |
 |
| Täyttä totta. Niin osuva oikeesti... |
Kyllä tää tästä toivottavasti. Enköhän mäkin vielä löydä itelleni sellasen työn, jossa viihdyn ja jota on kiva tehdä. Kaipaan sitä tunnetta kun herää aamulla ja on että jee, kivaa mennä töihin. Sitä tunnetta onkin ollut jo niin ikävä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti